Viimeinen kirjoitus, viimeinen postaus tähän blogiin, koska matka päättyy tänään. Viimeiset viisi kuukautta on ollut minulle todellinen seikkailu, aika jota en varmaan saa enää ikinä takaisin; irtiotto kaikesta mitä minulla Suomessa oli. Tahallani olen ottanut etäisyyttä elämääni siellä, tahallani halusin taantua täällä, elää hetken ilman huomista, toisaalta taas juurikin tarkastellen omaa elämääni ja itseäni mutta vain eri näkökulmasta. Matka, jolloin olen oppinut uutta, saanut kymmenen uutta näkökulmaa mutta toisaalta taas todennut olevani yhä edelleen se sama ihminen, joka tähän koko reissuun lähti. Minulla ei ole ollut tarve muuttua, muuttaa itseäni. Olen pärjännyt, rakentanut elämäni melkeinpä tyhjästä täysin uuteen maahan ja kaupunkiin, saanut ystäviä, tapaillut miehiä, opiskellut, matkustanut, elänyt täysillä. Elänyt viikkoja aikoja, jolloin joka päivä herätessä miettii, että mitähän tänään tapahtuu. Ja sitten on tapahtunut. Olen myös elänyt päiviä ja viikkoja maaten sängyssä, tylsistyneenä, hermostuneena, ärsyyntyneenä. Tehden pakolliset arjen rutiinit, jättäen kaiken muun omaan nojaan.
Tammikuu meni tutustuessa kaupunkiin, tähän maahan ja sairastellessa kuumetta ja äänenmenetystä myöten, joka kestikin toista viikkoa. Helmikuu viuhahti nopeasti, lähinnä vieraiden kanssa sekä maaliskuun matkoja suunnitellen. Se kaikki alku oli aikamoista ihmettelyä. Mietittiin, mitä halutaan tehdä, minne mennä. Mitä nähdä, mitä kokea. Että mitä tästä kaikesta tuleekaan. Helmikuun hujahdettua tuli maaliskuu. Oli St. Patricks Day'tä, pohjois-Irlantia ja Galwaytä. Tajuttomia maisemia ja arkea Dublinissa. Kevät alkoi näkyä kaupungissa. Miesjuttujakin siinä oli samalla, mutta eihän täällä sellaisia ehtinyt; minä painoin kytkintä ja vaihdoin vaihteen vitoselle.
Huhtikuun alkupuolisko meni kauan odotettuja vieraita vastaanottaessa. Oli perhettä ja ystäviä, kaupunginkiertelyä ja hämmästelyä. Olin jo siinä vaiheessa tullut aika kotoisaksi tämän kaupungin myötä, toisaalta koululla oli suurimmat tehtävät tässä vaiheessa ja hommaa riitti. Vierasryppään jälkeen jatkoin kouluhommat loppuun monenlaisen motivaatiotason saattelemana. Huhtikuun puolivälin kohdilla kääntyi meikän kelkka; koulun tanssiaisten myötä tasapaino hieman heilahti, aallot humisi ja päiväntasaajalla aurinko näyttäytyi hieman kauemmin kun oli tarpeen. Ja mun blogitahtikin siinä samalla vaimeni. Tuli uusia kuvioita. Hoidettiin kouluhommat loppuun, syntyi uusi kaveriporukka jonka kanssa vietettiin aikaa. Vähän vahvempia suhteita kun tähän asti.
Toukokuussa luettiin kirjastossa, kestittiin lisää vieraita ja taisteltiin tenttien äärellä. Saattoi siinä olla jotain mikä sai minut kulkemaan päivät pitkät hymyssä suin. Mutta ei siitä sen enempää. Elämä on jännittävää, erityisesti silloin kun antaa mennä ja päästää irti niistä omista totutuista kuvioista. Niin minä tein eikä ole tarvinnut jarrutella. Huomenna on tämä taru ohi, mutta viimeiset taianomaiset, vauhdikkaat ja järjettömät viikot tulen muistamaan ikuisesti. Toivottavasti myös nämä tunteet aiheuttaneet ihmiset tulevat pysymään elämässäni jatkossakin. Ja jos ei, niin ei se haittaa.
Koska eihän tässä elämässä kukaan ole tärkeämpi kuin minä itse. Itseni kanssa tämän koko polun kuljen, alusta loppuun. On vain hyvä tehdä siitä polun kulkemisesta itselleen miellyttävä, sellainen että sitä kestää talsia myös niinä sateisina päivinä.
Viimeiset kuvat olkoon poimintoja viimeiseltä viikolta. Minulla on ollut kaksi erittäinkin tärkeää vierailevaa tähteä; ystäväiseni V sekä loistotyttö J. Vietettiin viimeinen viikonloppu peri-irlantilaiseen tyyliin paikallisen pojan kestittävänä kotibileissä, käytiin (molempien tyttöjen kanssa) hyvästelemässä Howthin idyllinen kalastajakylä ja kalliot ja käveltiin ympäriinsä Dublinin katuja. Puhuttavaa vain välillä riitti niin kovin, että unohti katsoa nähtävyyksiä. No mitäs siitä.
Tämä kaupunki tulee pysymään ikuisesti mukanani. Ja tänne palaan. Syksyllä.
Sen lisäksi että olen mm. vieraillut lentokentällä viikon sisään jo neljään otteeseen (ja huomenna on vihoviimeinen viides), olen...
- Piileskellyt lähipuistossani katsomassa pukumiehiä lounastauolla, kirjoittamassa ylös viime viikkojen tapahtumia kalenteriin (jotten unohda), katsomassa iloisia koiria (jotka ovat niin kotoisia että ovat tulleet myös kyseisen kalenterin päälle makoilemaan. Eilen poltin ihoni kiitettävästi kyseisessä puistossa, ja nyt on olo sellainen kun iho ottaisi edelleen aurinkoa. Homma jatkuu perjantaina (rajallisessa ajassa).
 |
Se oli sama päivä kun nähtiin myös nurmikolla ilakoivia vatsakarvaisia koiria ja joutsenen poikasia St. Stephen's Greenillä.
Toinen Howthin hyvästelykierros oli tiistaina, kun sain ystäväni kanssani kiipeämään kallioille. Lisäksi visiteerattiin taas rannalla; tällä kertaa aallot eivät ajaneet meitä tiehensä, vaan minä ajoin aaltoja. Meri oli lämmin, todella lämmin ja taivas sininen. Suomen kelit saatiin siis melkein tännekin, pientä tuulta lukuunottamatta.
Sain myös viimein Spiren vihdoin kokonaisena kuvaan kuten halusin; viisi kuukautta siihen meni, mutta keskiviikkona tajusin viimein, mistä suunnasta se kuva pitää ottaa!
Torstaina oli viimeinen kokonainen päiväni. Aamupalan jälkeen saatoin ystäväni lentokenttäbussille (tosin taksikuski ehti hänet napata bussia ennen!), ja menin polttelemaan nahkaani naapuripuistoon, omaan piilopaikkaani täällä. Tein listan asioista jotka haluan tehdä viimeisen kerran; teetä taloni rappusilla; viimeiset ostokset Bootsilta; kävely jokirannassa; hyvästit ystävän kanssa; pakkaamista. Ja tuon kaiken hoidin. Illalla aurinko laski kauniisti kirkkaalta taivaalta, joten tämä ilta oli hyvä toistaiseksi viimeiseen kävelyyn Liffey-joen ympärillä.
Tähän kaupunkiin en kyllästy, näihin maisemiin en kyllästy.
Suuri kiitos kun olette lukeneet blogiani ja seikkailleet matkassa mukanani.
// This is my last post to this blog. I'm sitting at my bed on the morning, thinking everything, not realizing its all soon over. One more run around Rathmines and Ranelagh, one more visit to park, packing and cleaning. Dear friend coming over, to say me last goodbyes, then I will be gone.
This spring has been amazing, I've been living every day to the fullest like I've learned to do. January was new beginning and learning and getting to know the new city and country. I can remember my first day here like yesterday, the feeling when I realized that I'm "stuck" here for next five months. That snow rain, city streets in O'Connell Street and Talbot Street where I first stayed, and pointless walking. In February I got my first visitors and maybe the worst flu I've had for four years at least. February was also the time for planning: What do I want to do here, where do I want to go. How do I want to live here for the time I enjoy here and get the most of it?
In March we saw amazing views of Northern Ireland, traveled around Galway and Connemara by a rent car, were amazed by everything. It was time for parties, time of St. Patrick's Day. Everything was crazy and wild. Then April came and lots of things changed.
I have smile on my face, a smile that will stay there for long. Its more like a happy laughter. I've seen a lot, learned a lot, but realized that I am still the same person that I was when I got here; there is no need for me to change. I've met guys, been partying, lost my mind with studies for several times, got used to spiders in my flat. Most of all, I've met the most amazing people for a long time. And not going to forget them that easily.
Thank you for reading my blog and being part of my journey.
